Uudempaa ranskalaista

Ranska koettaa nyt nostaa profiiliaan ollakseen Euroopan johtava valtio. Sitä siltä suorastaan odotetaankin, sillä Saksa tuntuu jotenkin halvaantuneelta ja Britannia on brexitinsä jäljiltä itseaiheutetuilla mustelmilla. Presidentti Macron jakaa mediaan kuvia, joissa hän mätkii irvistellen nyrkkeilysäkkiä – ajatteleekohan hän siinä Venäjää, vai Kiinaa, vai Trumpia – tai ehkä Marine Le Peniä, kotimaista vastustajaansa.

Niinpä Ranska kiinnostaa, minuakin. Kulttuurisesti Ranska on meille suomalaisille yhä varsin vieras, vaikka kaikki tiedonvälitys ja sosiaalinen media onkin jatkuvasti on-line ja teknologisesti tarjolla kaikille. Kielimuuri on silti edelleen vankka ja yrittäessäni tutustua mahdollisimman uuteen ranskalaiseen kirjallisuuteen, sain huomata, että ainakin vuosi pari menee käännösten odottamisessa. Onneksi käännöksiä kuitenkin saadaan.

Herätteenä tämän kertaiseen kirjakolmikkooni oli artikkeli, jossa todettiin Ranskan suosituimman kirjailijan tuotannon suomentamisen viimein alkaneen. Kirjailijan nimi oli minulle aivan outo. Vaikka ranskalaiset tunnetusti rakastavat filosofiaa ja ’vaikeita’, sisäisiä ristiriitoja peilaavia elokuvia, on peräti kaksitoista vuotta Ranskan kirjamyyntitilastojen ykkösenä keikkunut Guillaume Musso kuitenkin keskittynyt viihdyttävien jännitystarinoiden luomiseen. Häneltä ensimmäisenä suomennettavaksi valittu ’Tyttö ja yö’ kertoo lämpimästä Etelä-Ranskasta, tapahtumapaikkoina Antibes ja Sophia Antipolis.

Kirjaston uutuushyllystä sain poimittua Musson oheen myös Edouard Louis’n ja Pierre Lemaitre’n uudet teokset. Heihin olin tutustunut aiemminkin.

Edouard Louis’n rankat lapsuudenkokemukset ja vimmainen pyrkimys ’päästä pakoon’ taustansa surkeutta ja lannistavuutta tuovat esille Pohjois-Ranskaa, sen köyhyyttä ja yhteiskunnan rakennemuutoksesta syntynyttä näköalattomuutta. Siellä kasvaa maahanmuuttajaviha, eliittiviha ja populistipuolueiden kannatus – se on varsin helppo ymmärtää.

Pierre Lemaitre on likimain yhtä suosittu kuin nuorempi kollegansa Musso. Aiemmin Lemaitre kirjoitti puhtaasti jännityskirjoiksi luokiteltavia teoksia, mutta viime vuosina hän on siirtynyt laveammin historiallisten romaanien suuntaan. Nyt Lemaitre on aloittanut uuden ’Suuri maailma’ -sarjan, ja sen ensimmäinen osa ’Loistavat vuodet’ oli minulla luettavana. Toinenkin osa sarjasta saadaan suomeksi jo tässä kevään 2024 aikana.

Lemaitre punoo sukusaagansa kuvioita Libanonin Beirutissa, Vietnamin (Indokiinan) Saigonissa ja tietenkin Pariisissa. Ranskan vahva siirtomaamenneisyys noissa maissa – ja lisäksi monissa muissa maissa Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa myöten - tarjoaa kiehtovan ja asioita monimutkaistavan näkökulman maahanmuuttajakysymykseen ja yhteiskunnan rakenteisiin. Kuka alun perin tuli kenenkin maahan ja millä oikeudella voi ketäkin nimittää hyväksikäyttäjäksi. Millaista ’takaisinmaksua’ tällaisesta historiasta on kohtuullista seuraavilta sukupolvilta odottaa?

 

Mikään ei mennyt niin kuin luulit

Guillaume Musson ’La jeune fille et la nuit’ ilmestyi 2018 ja Anna Nurmisen suomennos ’Tyttö ja yö’ tuli meillä saataville 2023.

Markkinointitekstit hehkuttavat kirjan ’ysärinostalgiaa’ ja lupailevat ’ranskalaistyylistä Twin Peaksia’. Minuun noilla maininnoilla ei ole mitään vaikutusta; muistan toki television Twin Peaksin, mutta lähinnä vain nimeltä. Olin jo silloin ’liian aikuinen’, jotta se olisi sarjana minuun mitenkään vedonnut, enkä tunnista likimain ainuttakaan pop-kappaletta, joiden nimiä kirjaan on ripoteltu. Mutta ei se haittaa, jos ei hyödytäkään. Kirjan tapahtumat ovat alkaneet talvella 1992 – siitä siis ’ysäri’ puheet.

Eteläranskalaisessa kansainvälisessä lukiossa opiskellut amerikkalainen tyttö on kadonnut ja moni luulee tietävänsä, minne ja miksi. Hänestä ei kuitenkaan ole vuosikymmeniin saatu mitään havaintoa ja poliisikin on jo sulkenut kansionsa. Sitten koittaa ’nykyaika’ ja tämän lukion 50-vuotisjuhla. Sinne kokoontuu yllättävän paljon niitä, jotka olivat paikalla myös tuona talviyönä 1992.

Tunnelma kirjassa on jännittävän tiheä ja jotenkin ’meren tuoksuinen’. Rantakalliot, jyrkänteet, pimeät ja lämpimänkosteat, Välimerelliset illat toimivat taustana muistoille, peloille ja ennen muuta luuloille.

Musso laittaa henkilönsä kertomaan jollekulle toiselle, miten kaikki oikein tapahtui. Kuka murhasi ja kenet, ja kuka pääsi karkaamaan ja minne. Ahdistus lisääntyy, kun paljastumisen pelko käy ilmeiseksi. Kauan onnistuin piilottelemaan totuutta, mutta nyt se on ohi ja joudun vastuuseen kaikesta, henkilöt huokaavat.

Mutta eihän kirja nyt vielä voi loppua, sivuja on jäljellä vaikka kuinka. Musso kääntääkin tarinan yllättäen aivan nurinniskoin. Se menikin näin – luulitte vain nähneenne jotain, mutta itse asiassa joku muu olikin käynyt siellä jo ennen. Ja uskomatonta kyllä, Musso kääntää kaiken uudelleen ympäri vielä kolmannenkin kerran, ilman että juoni menettää ihan kaiken uskottavuutensa.

’Tyttö ja yö’ ei ehkä jää kirjallisuuden historiaan henkilöpsykologiansa sen enempää kuin kielellisen ilmaisunsakaan takia, mutta lukijansa se osaa todellakin yllättää.

 

Kaiken voi muuttaa mutta ei unohtaa

Edouard Louis tuli kuuluisaksi vain 21-vuotiaana kirjoittamallaan kirjalla ’Ei enää Eddy’. Siinä Eddy Bellegueule -nimisenä vuonna 1992 syntynyt nuori mies kertoo ’selviytymistarinansa’.

Nopeasti vilkaistuna voisi ajatella: maailman lähes kalutuin kirjan aihe, nuoren miehen kasvutarina. Mutta tämä tarina oli karuudessaan hätkähdyttävä, etenkin kun se tapahtui sivistyneessä, vapaamielisessä ja melkoisen kehittyneen ’hyvinvointiyhteiskunnan’ sisältävässä Ranskassa. Kriitikot kyselivätkin, paljonko tarinaa on väritetty –  tämän tasoista köyhyyttä luulisi Ranskassa olleen ehkä vuosisata sitten? Kirja herätti suurta huomiota, se myi hyvin ja siitä käytiin paljon poliittista ja kulttuurista keskustelua. Nimensä Edouard Louis’ksi muuttanut kirjailija nostettiin osaksi kulttuurieliittiä.

Vuonna 2021 julkaisemassaan ’Changer: methode’ kirjassa Louis kertoo syvemmin ’muodonmuutoksensa’ vaatimista uhrauksista, nöyryytyksistä ja ristiriitaisista tunteista. Lotta Toivasen suomennoksena ’Muutos: metodi’ tuli meillä saataville 2023.

Louis’n lapsuudenperheessä rahat loppuivat lähes aina jo ennen kuun loppua. Naapurustosta piti käydä anelemassa pastapussia tai jotain muuta syötävää. Väkivalta oli kaikkialla herkässä; piti osata väistää ja pinkoa pakoon ajoissa. Läheskään aina se kuitenkaan onnistunut. Isojen miesten kapakkatappelut kiertyivät usein maahanmuuttajista ärsyyntymiseen: Paskat tämä mikään Ranska enää ole, mustia ja arabeja joka paikassa. Aineellinen köyhyys ei kuitenkaan ollut pahinta. Pahinta oli henkinen köyhyys, ymmärtämättömyys, aloitekyvyttömyys ja ennen kaikkea näköalattomuus. Nuoren pojan päässä takoi vain: täältä on päästävä pois.

Kun Louis pääsee taistelun jälkeen naapurikaupunkiin lukioon ja aloittaa luokkanousunsa harjoittelemalla luokkakaverin perheessä haarukalla ja veitsellä syömistä ja sivistynyttä päivällispöytäkeskustelua, hankkii hänen isänsä kotona kierrätyskeskuksesta hylättyjä televisioita. Niitä korjailemalla telkkareita kertyy kodin joka nurkkaan ja ne pauhaavat lähes yötä päivää. Myöhemmin Louis toteaa rahoittaneensa korkeakouluopintojaan myymällä seksipalveluja sellaisille miehille, jotka veivät hänet yksityiskoneellaan ulkomaisiin hotelleihin, joissa yksi ainoa yö, todellakin yksi ainoa, maksoi saman verran kuin Louis’n seitsenhenkinen lapsuudenperhe ansaitsi vuodessa.

Louis’n muodonmuutoksen systemaattinen ankaruus on rankkaa luettavaa. Poika kiduttaa itseään säälimättä – hänen on muututtava aivan toisenlaiseksi. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Mieleen nousee kuvia joistain ikivanhoista kolonialismin aikaisista kertomuksista: kuinka lämminsydäminen kristitty ottaa hoiviinsa jonkun portailleen jätetyn ’villin’. Kaikki alkaa ankarasta kylpypaljussa kuuraamisesta, hiusten leikkuusta ja ’kalustetuissa huoneissa’ käyttäytymisen opettelusta. Ja kas, lopulta ilmoille putkahtaa aivan kelpo ihminen – katekismuksenkin hän jo osaa!  Louis’n kohdalla tavoiteltu huippusuoritus on lopulta pääsy Pariisiin, kuuluisaan Ecole Normale Superiore -kouluun, ENS:ään.

Kaikella on kuitenkin hintansa ja välillä Louis on menestymisensä keskellä hyvin masentunut. Käydessään  vanhempiensa luona, hän havaitsee, ettei heillä ole enää yhtään mitään sanottavaa toisilleen. Heidän välillään on liikaa, aivan liian suuria asioita.

 

Hetki, jolloin kaikki suistuu radaltaan

Pierre Lemaitre’n ’Le Grande Monde’ ilmestyi 2022. Susanna Tuomi-Giddingsin suomennos on saanut nimekseen ’Loistavat vuodet’ (2023), mutta kirjan etulehdellä todetaan sen olevan ’Suuri maailma’ -sarjan ensimmäinen osa.

Olin innoissani, kun kirjan tarina alkoi Libanonin Beirutissa, keväällä 1948. Libanon ja Syyria ovat olleet kauan vahvan ranskalaisvaikutuksen alaisia ja niistä olisi kiinnostavaa lukea enemmänkin. Se valitettavasti ei tämän kirjan kohdalla toteutunut – ehkä jatko-osissa sitten?

Saippuatehtailija Pelletier johtaa kyllä kohtalaisen menestyvää tehdastaan nimenomaan Beirutissa, mutta kaikki hänen aikuistuvat lapsensa karkaavat heti kirjan alussa pois sieltä, eikä koko Libanonista puhuta sen jälkeen sanaakaan. Tapahtumat siirtyvät Pariisiin ja Saigoniin.

Toinen maailmansota on ohi, mutta maailma on vielä paljolti raunioina. Kaikesta on pulaa, säännöstely jatkuu ja kaikenlainen keinottelu tietenkin kukoistaa. Saippuaa, kankaita, valuuttaa, mitä tahansa. Lemaitre laittaa Pelletierin perheen etsimään paikkaansa ja toimeentuloaan tämän kaiken keskelle.

Synkkä luku tuon ajan ranskalaishistoriassa on Indokiinan sota. Se alkoi heti toisen maailmansodan loputtua eivätkä sotimisesta aivan tarpeekseen saaneet ranskalaiset jaksaneet siitä kiinnostua. Sinne viidakkoon saivat lähteä julmasti tapettaviksi vain palkkasotilaat, legioonalaiset. Joillekin sota tarjosi kylläkin suuria ’mahdollisuuksia’ – valuuttakeinottelulla luotiin omaisuuksia. Kuvaus Saigonin valuuttaviraston toiminnasta on oikea ranskalaisbyrokratian malliesimerkki – ja hyvin hauska. Jos se ei olisi niin surullinen.

Kirja on helppolukuinen ja monine mutkineenkin tarina kulkee notkeasti. Lemaitren tyyli vaihtuu nopeasti traagisesta koomiseen. Muutaman kerran täytyi lukijan ihan tirskahtaa ääneen – se on aina hyvä merkki. Henkilöille tapahtuu välillä hirveitäkin asioita, mutta he selviytyvät niistä jotenkin oudosti ’menemättä rikki’. He kokeilevat kaiken jälkeen vielä toista, vaikka kuinka epätodennäköistä konstia.

Henkilöiden ’todelliset’ luonteet ja salaisuudetkin paljastuvat pikkuhiljaa. Sen voin sanoa, että vanha isä Pelletier on paljon teräväpäisempi, kuin mitä hänen jälkikasvunsa nuoruuden röyhkeässä innossaan luulee. Ja tässäkin kirjassa yritetään päästä opiskelemaan Ecole Normale Superioreen.

 

***

 

Tappavaa taidetta

Minua kiinnostaa kaikki historia – taidehistoria tietenkin mukaan lukien. Taiteesta voi rakennella myös viihdyttäviä dekkareita – ja sellaisiin nyt rapaisten kevätpäivien huviksi sukelsin.

Rikoksen kohteena taide on ehkä vähän ’sivistyneempää’ tai hienojakoisempaa kuin joku kolkko huumelasti tai möykky uraania. Jos motiivina on pelkkä raha – se että taulusta maksetaan suuria summia – latistuu ’kulttuurin kohottava vaikutus’ tietenkin melkoisesti. Mahdollisuuksia huomattavasti kiinnostavampaan juonenkuljetukseen sen sijaan tarjoaa jonkun kadonneeksi luullun mestariteoksen löytäminen, salaisten ’merkitysten’ metsästäminen, taiteilijan epäselvän kohtalon selville saaminen tai teoksen kytkös johonkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Televisiossa pyöri taannoin ranskalainen ’cosy crime’ sarja, joka oli saanut suomenkieliseksi nimekseen ’Kuolema maalaa taulun’.  Pidin siitä kovasti, vaikka sen varsinaiset rikostapaukset olivatkin aika epäuskottavia ja päähenkilöt suorastaan ’henkisesti epävakaita’ näin raskassoutuisen pohjoisen protestantin näkövinkkelistä katsoen. Mutta sarja oli hauska ja joka jaksossa katsojalle syötettiin aimo annos taidehistoriaa – joskus tuttua, joskus aivan virkistävän uutta. Pelkästään tapahtumapaikat olivat jo ’silmäkarkkia’, joita olisi katsonut pitempäänkin: Pariisin isot ja pienet taidemuseot, ooppera, kirkot ja upeat yksityispalatsit. Rikoksia ratkovien poliisin ja taidehistorioitsijan pienet, suorastaan nuhruiset kodit ja arkipäivän ongelmat toivat oman mausteensa kerrontaan.

Päätin nyt tarkoituksella suosia kotimaista tuotantoa. Valitsin luettavakseni kolme suomalaisen kirjoittamaa ’taidedekkaria’ – kaikki sellaisia, joiden tuotantoa en ole aiemmin lukenut.  Kirjailijat olivat Lasse Honkanen, Jyrki Erra ja kirjailijakaksikkona kirjoittaneet Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen. Kaikki kirjat ovat suhteellisen uusia, muutaman vuoden takaa. Tyyliltään ja tunnelmaltaan ne erosivat melkoisesti.

Olisihan meillä kotimaisiakin ’taiderikoksia’ tarjolla. Viime vuosikymmenien kuuluisin väärentäjä, Veli Seppä, on tehnyt monet äkkirikastuneet tai muuten vain ’kulttuurikotia’ rakentamaan ryhtyneet sijoittajat tyytyväisiksi Schjerfbeckin, Edelfeltin tai vaikkapa Särestöniemen omistajiksi. Aina ei maali ollut ehtinyt edes kunnolla kuivua, kun teosta jo aseteltiin onnellisen ostajan ateljee -kodin olohuoneeseen. Siellä niistä monet ovat kuulemma edelleen. Perikunnat joskus kenties yllättyvät.

Nyt lukemani taidedekkarit punoutuivat kuitenkin ulkomaisten taiteilijoiden töiden ympärille. Murhia ja vaarallisia tilanteita aiheuttivat tauluillaan Gauguin, Elwell ja Caravaggio.

 

Miten voi kankaanpala olla niin arvokas?

Lasse Honkanen, mainostoimistomaailmassa työuransa tehnyt, on eläkepäivillään luonut kirjallisen ’harrastelijasalapoliisin’ nimeltään Arttu Lampare. Kirjan markkinointitietojen mukaan ’Murha ei ole taidetta’ (2023) on Honkasen toinen Arttu Lampare -kirja.

Kirjaa ei voi sanoa kovin jännittäväksi, mutta sen perusote onkin enemmän huumoriin kallellaan. Ihmisten havainnointi ja tyypittely on osuvaa. Mainostoimistomaailmaa sivutaan kirjan juonessa useampaankin kertaan. Tuttuja markkinointialan perustyyppejä, julkkispsykologeja, missintapaisia ’sarja-avioitujia’ ja muita koheltajia riittää. Hauskana yksityiskohtana Lampare nimittää älypuhelintaan koko ajan ’ällykäksi’. Ehkä mainostoimistomiehen tekee mieli nimetä tuote uudelleen.

Alussa tapahtuu murha Helsingin Marjaniemessä, hulppeassa julkkispsykologin merenrantatalossa. Naapurissa asuu Arttu Lampareen eno. Julkkispsykologilla oli talossaan kaiken muun fiinin lisäksi oikein galleriahuone ja hänen taidekokoelmansa oli huomattava. Jotain taitaa sieltä kuitenkin nyt puuttua?

Oikeastaan Lampareen toiminta-aluetta on Tampere ja kaikki sen maamerkit kirjassa luetellaankin huolellisesti. Yövytään Tammerissa, syödään Näsinneulassa ja Tillikassa, kyläillään Pispalassa. Poliisikin tietysti yrittää tapausta ratkoa ja muistaa sanoa Lampareelle, ettei siviilien pidä sotkeentua ammattilaisten asioihin. Eihän se Lampare oikeastaan haluaisikaan, mutta kun julkkispsykologin entinen vaimo on myös hänen enonsa entinen vaimo. Tätä nykyä samainen Nella – jota on kirjan mukaan leikelty jo niin paljon, että hänellä on kohta leukaparta – on tamperelaisen NHL-jääkiekkoilijan vaimo. Tämä jääkiekkoilija taas tahtoisi juuri Lampareen kirjoittavan hänen muistelmansa, joten Lampare tulee väkisinkin sotketuksi tähän soppaan monesta eri suunnasta.

Joukossa pyörivät myös yhden gangsterin typerähköt apurit – Pilli ja Pulla – jotka ovat rätisevästä puhelimesta salaa kuunnelleet, kuinka pomo puhuu miljoonista, jotka ’kokaan’ ryhtymällä saadaan. Niinpä, apurit eivät osanneet ranskaa ja Gauguin on muutenkin hankala sana.

Kaikki ratkeaa lopulta Agatha Christie -tyylisessä koko kaartin yhteen kokoontumisessa, jossa Arttu Lampare selostaa tapahtumien kulun. Ihmeelliset voivat olla maalauksenkin tiet.

 

Kaapissa on taas natsi

Lehtijutuista tiesin, että kirjailija Eppu Nuotio on asunut pitkään Berliinissä, mutta hänen tuotantoaan en tunne. Pirkko Soinisen kirjan taidemaalari Ellen Thesleffistä olen lukenut ja sitä blogissanikin käsitellyt.  Nuotio ja Soininen kaksikkona ovat rakentaneet näppärän taidedekkarisarjan, jossa rikoksia ratkoo, tai ainakin niihin sotkeentuu, impulsiivinen ja pelkäämätön dokumenttiohjaaja Salome Virta.

Berliinissä asustava, inspiraatiota uuteen työhönsä ja helpotusta krooniseen rahapulaansa etsivä Salome tuntuu tyyppinä olevan naispuolinen vastine monelle dekkarien ’satunnaiselle yksityisetsivälle’. Joku täysin vahingossa eteen tuleva seikka syöksee tyypin äkkiä keskelle seikkailua, joka vaatii matkustamista toiseen maahan, arkistojen penkomista, vastahakoisten ihmisten esiin kaivamista ja hengenvaaraan antautumista.

Juuri näin Salome Virralle käy Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kirjassa ’Sakset tyynyn alla’ (2018).

Belgialainen, hyvännäköinen yhdenyönsuhde Jaan tulee maininneeksi, että Antwerpenissä on edellissyksynä tapettu mies, jonka rintaan oli läksiäisiksi vielä isketty saksilla valokuva vanhasta, englantilaistaiteilija Frederick Elwellin maalauksesta ’A Girl with a Cigarette’. Salome oli juuri aikeissa työntää Jaanin ripeästi ovesta pihalle ja unohtaa hänet iäksi, mutta tästä murhasta kuultuaan hän innostuu aivan tavattomasti.  Jaanillekin irtoaa siitä hyvästä myös aamukahvia.

Kirja juoksuttaa juonta pääosin kahdessa aikatasossa; vuoden 1942 natsimiehityksen alla kärsivässä Belgiassa ja nykyajassa. Berliinin ja Antwerpenin lisäksi juonenkuvioita punotaan vielä hulppeassa huvilassa Pohjois-Italian Lago di Maggioressa. Hyvin ’yleiseurooppalaista’ toimintaa, siis.

Koko mysteerin ratkaisu vaatii tilintekoa ruman poliittisen historiamme kanssa, sen ulottumiseen nykypäivään saakka.  Se heijastuu myös siihen, miten arvostamme toisiamme, miehinä ja naisina.

Olikin piristävää lukea niin maalausten, tapahtumien kuin motiivienkin käsittelyä vaihteeksi selkeästi ’naisen katseen’ kautta.

 

Sisilian kuninkaiden perilliset

Jyrki Erra on tehnyt työuransa arkkitehtina ja vanhemmiten myös kirjailijana. ’Lyijyvalkoinen’ (2020) on hänen kolmas teoksensa.

Kirjan tapahtumat käynnistyvät Helsingissä, kun Caravaggio-spesialisti, taidemaalari Axel Wallas, menee tapaamaan entistä opettajaansa, taidehistorian professori emerita Riitta Sarastetta. Kyse on1600-luvun alun kuulun italialaistaiteilija Caravaggion taulusta, jossa Judit leikkaa Holoferneelta pään. Taulu näyttää rajulta – ja niin näyttää professori emeritakin seuraavana aamuna. Mutta sitä Axel Wallas ei vielä tiedä. Eikä hän tiedä sitäkään, että hänen vaimonsa Elina ei palaakaan kotiin Rooman iltakoneella, niin kuin piti.

Kirjan alku on koukuttava. Osaksi siksi, että kuvat ovat rajuja, mutta etenkin siksi, että Axel Wallaksen ahdistus on helppo ymmärtää ja siihen voi samastua. Kukapa ei olisi odottanut hermostuneena jotakuta rakasta ihmistä. Missä ihmeessä hän voi olla? Mitä on tapahtunut? Miksei hän vastaa kännykkään?

Ahdistus sen kuin tihenee, mutta uhkarohkeasti Axel Wallas päättää heti lähteä Roomaan etsimään vaimoaan. Käy ilmi, että hänellä on ollut vaikeuksia ’Palermon poikien’ kanssa jo aikaisemmin, kun hän on kysellyt ’liikaa’ tietyn kadonneen Caravaggion perään aikaisemmilla Italian matkoillaan. Juuri siksi hän tietää, että poliisin sotkeminen asiaan ei ainakaan auta hänen vaimoaan, joka lienee siepattu.

Vaimo on kadonnut ja Caravaggion taulu on kadonnut. Oli se sitten aito tai kopio. Kirjan varsinaiset tapahtumat siirtyvät Roomaan ja siellä Erra löytääkin niille upeat ja hermoja raastavat puitteet. Palatseja, salaisia kappeleita, museoita. Yhtymäkohtia moniin aikaisempiin jännäreihin, Da Vinci -koodia myöten, tulee helposti mieleen. Se, ovatko tapahtumat lopulta ’uskottavia’, jää jokaisen lukijan omaksi arvioksi. Ehkäpä näin voisi todellisuudessakin käydä? Onhan kaikenlaisia sieppauksia todellisuudessakin tapahtunut ja huipputaiteilijoidenkin tauluja on pystytty varastamaan kaikista varotoimista ja hälytysjärjestelmistä huolimatta.

Onhan Axel Wallas tosiaankin maailman harvoja Caravaggio-spesialisteja. Hän tietää senkin, että Caravaggio pohjusti aina taulunsa myrkyllisellä lyijyvalkoisella. Ja että Vatikaanin arkistoista voi löytyä kirjeenvaihtoa, jossa Caravaggion apulainen kertoo väkivaltaan taipuvaisen isäntänsä töistä ja vaiheista.

Mutta kiinnostaako totuus ketään? Onko taiteessakin omistaminen kaikkein tärkeintä?

 

***

 

 

Latvialaisia muistoja

Latvia on yksi kolmesta Baltian maasta, se keskimmäinen. Juuri muuta en sitten tästä suhteellisen lähellä olevasta Itämeren naapuristamme tiedäkään.

Suomalaiset ja latvialaiset ovat historiassa kuuluneet samaan valtakuntaankin; vähän aikaa 1600-luvulla suurvalta-Ruotsiin ja sitten pitempään tsaarien Venäjään, mutta varsin kaukaisiksi olemme silti toisillemme jääneet.

Virosta tiedän vähän jotain ja olen sen kirjallisuudesta aina joskus kirjoitellutkin. Liettuasta olen kirjoittanut tässä blogissa tasan yhden kerran, syksyllä 2019, kun olin siellä käynyt. Siinäpä onkin koko vähäinen Baltian tuntemukseni. 

Pienistä maista, suhteellisen lähellä olevistakin, tiedetään tietysti yleisestikin varsin vähän. Mieleeni muistui tapahtuma muutaman vuoden takaa Lontoosta, kun hyvin ystävällinen vanha brittipappa koetti olla turistille kohtelias: ’Ai jaha Suomesta! Minäkin olen käynyt siellä, nuorena laivastossa työskennellessäni. Mikäs se paikka olikaan…Nyt muistan, se oli Klaipeda.’  Niinpä niin, onhan se liettualainen satamakaupunki Lontoosta katsoen ainakin vähän Suomessa päin.

Latviassa on nykyään runsaat 2 miljoonaa asukasta. Pääkaupunki Riika on historialtaan hyvin vanha ja kooltaan liki suurkaupunkiluokkaa, runsaan 700 000 asukkaan vilkas keskittymä. Olen joskus viettänyt pari päivää siellä ja lisäksi nähnyt kaupungin ulkopuolella olevan Rundalen palatsin ja vajaan tunnin matkan päässä olevat Jurmalan hiekkarannat. Sieltä johti muistaakseni yllättävän suora ja hyväkuntoinen tie Moskovaan – Neuvostoaikojen politrukit halusivat nopean yhteyden lomanviettopaikkaansa. Neuvostoliiton perua on sekin, että Latvian vähän yli 2 miljoonasta asukkaasta liki kolmannes on venäjänkielisiä. Väkeä siirrettiin tarkoituksella alueilta toisille, tasapainottamaan etnisiä keskittymiä ja toisaalta korvaamaan menetyksiä, joita oli syntynyt Siperiaan kyyditysten ja maastapaon vuoksi.

Kun nyt satuin näkemään artikkelin, jossa esiteltiin suhteellisen uusi kustantamo, nimeltään Paperiporo, joka keskittyy latvialaisen kirjallisuuden suomentamiseen, päätin ryhtyä tilkitsemään tätä sivistykseni aukkoa.

Tämän kertaiseksi kirjakolmikokseni löysin latvialaisen runoilijan, kirjailijan ja kääntäjän, Vizma Belsevican omaan elämään pohjautuvan, mutta kuitenkin fiktiivisen Bille – sarjan. Koko sarjan on suomentanut Mirja Hovila.

Kirjojen esittelytietojen mukaan Belsevica (1931-2005) onnistui ponnistamaan vaatimattomista oloista lopulta opiskelemaan Moskovan Gorki-instituuttiin ja työskentelemään kirjallisuuden parissa. Vuonna 1969 hän joutui neuvostosensuurin hampaisiin (syytä ei mainittu) ja sai viiden vuoden julkaisukiellon. Muistelmateoksensa hän julkaisi uudelleenitsenäistyneessä Latviassa 1992 ja siitä tuli hyvin suosittu, vaikka se ei kaikilta osin tukenut yhteiskunnassa suotaviksi luokiteltuja ’ihanteellisia arvoja’, olivat ne sitten ensimmäisen itsenäisyyden aikaan liitettyjä tai neuvostoaikana ylhäältä annettuja.

 

Aina jotenkin pielessä

Vizma Belsevican ’Bille’ ilmestyi latviaksi 1992 ja suomeksi 2019.

Kirjan pieni tyttö on nimeltään Sibilla, lempinimeltään Bille. Miksi ihmeessä hänelle on annettu tuollainen ’outo’ nimi, josta heti saa toisilta lapsilta kuulla irvailua, tyttö pohtii. Kun hän sitten tapaa pienen pojan, jonka nimi on Rodrigo, hän riemastuu. Tuo ei nyt ainakaan voi haukkua hänen outoa nimeään, koska itsellään on vielä hullumpi nimi.

Billen koti on Riian laitamilla, köyhässä työläiskorttelissa, jossa naapurit tietävät toistensa asiat sen tarkemmin nuuskimattakin, koska meteli kuuluu asunnosta toiseen. Isä ja äiti eivät ole järin onnellisia keskenään ja äidinäiti haukkuu tasapuolisesti sekä lurjuksen vävynsä että kelvottoman tyttärensä, joka moiseen retkuun on haksahtanut.

Billen lapsuus osuu Latvian ensimmäisen itsenäisyyden aikaan, joka vuodesta 1934 alkaen oli entisen maatalous- ja pääministeri Karlis Ulmaniksen diktatuuria. Neuvostoaikojen puristuksessa tätä aikaa muisteltiin salaa ’onnellisena’ ja ’isänmaallisen innostuksen aikana’, mutta ei se sellaista kaikille ollut. Ei ainakaan Billen perheelle eikä heidän lähipiirilleen, jota maailmanlaajuinen lama-aikakin kohteli kaltoin.

Billen isä on milloin missäkin lyhytaikaisessa työssä: joskus kuljettaa viinikaupan asiakastilauksia käsikärryillä, joskus on oopperatalon vahtimestarina. Usein hän kuitenkin sortuu juomaan ja sitten tappelemaan. Silmä mustana ja käsivarsi murtuneena hän raahustaa kotiin, vaimon ja anopin haukuttavaksi. Vaimoa hän joskus lyökin, mutta Billeä ei koskaan. Hän on koko suvun ainoa, joka ei koskaan hauku Billeä, vaan toisinaan jopa pörröttää tämän tukkaa ja sanoo jotain ystävällistä.

Kirjasta jäi jotenkin surullinen olo pienen Billen puolesta: hän sai jatkuvasti kuulla olevansa huono, kömpelö, osaamaton ja ylipäänsä ei-toivottu. Äiti tuskailee, kuinka hänelle on tuollainen ’kiusankappale’ tullutkin elämäänsä vaivaksi ja äidinäiti kyllä osaa kertoa, miksi näin on käynyt.

Niinhän se oli ennen ehkäisyä ja perhesuunnittelua, että läheskään kaikki lapset eivät olleet toivottuja ja aiempien vuosikymmenten lastenkasvatukseen suorastaan kuului ’turhien luulojen pois ottaminen’, mutta silti Billen osa tuntui kovin kolkolta. Onneksi hän osasi paeta mielikuvituksensa turviin.

Kun ajat käyvät entistä tiukemmiksi eikä Riiassa enää oikein ole ruokaakaan, suku keksii keinon. Valtion tuella ’Ulmanis -lapsia’ lähetetään kaupungeista maaseudulle työvoimaksi, ja toisaalta saamaan vähän ruokaa ja ’terveellistä maalaisilmaa’. Tukiraha on pieni, mutta silläkin on merkitystä sen saajille, köyhille maalaissukulaisille. Niinpä Bille lähetetään maalle, paimeneksi. Se on aivan kokopäivätyötä – ei mitään vapaata kirmailua niityillä.

 

Kaikki muuttuu ja mikään ei pysy

Bille kokee jatkuvasti jäävänsä aikuisten silmissä ulkopuoliseksi. Häntä ei huomata ollenkaan, tai sitten sanotaan: älä kysy, älä pyöri siinä jaloissa, mene pois siitä sotkemasta – ja ennen kaikkea, älä syö niin paljon äläkä jatkuvasti pyydä ruokaa. 

Mutta tietenkin lapset ymmärtävät paljon, vaikkei heille suoraan asioita kerrotakaan. Etenkin Bille, joka huomaa olevansa aika hoksaavainen. Hän oppii lukemaan kuin itsestään, eikä koulukaan tuota muita vaikeuksia kuin sosiaalisia: hänellä on risat vaatteet ja perhe, jota ei voi opettajille tai koulutovereille mainostaa. Aikuisten puheista Bille aavistaa, että jotain on tapahtumassa, ja sitten neuvostojoukot ovatkin äkkiä jo maassa.

Vizma Belsevican ’Bille dzivo talak’ ilmestyi 1996 ja suomeksi ’Bille ja sota’ saatiin 2020.

Latvia koki Viron ja Liettuan tavoin toisen maailmansodan aikana miehityksen kurjuuden kolmeen kertaan. Kesäkuussa 1940 maahan tulivat neuvostoliittolaiset ja Karlis Ulmanis katosi jäljettömiin. Vasta Gorbatshovin aikana paljastettiin, että Ulmanis kuoli jo 1942 vankeudessa Turkmenistanissa.

Politiikka repii Billen lähipiirin aikuisten suhteita. Maalaissukulaisista osa odottaa innolla, kuinka isäntien maat pian jaetaan köyhille vuokraviljelijöille ja vuosisatainen nöyristely loppuu. Osa taas sihahtaa vain hampaittensa välistä, että kommunistit varastavat taas kaiken minkä irti saavat. Belsevica ei kirjoita henkilöhahmoilleen suuria ideologisia mielipiteitä, vaan yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa kukin vain koettaa löytää itselleen jonkun kolon, johon sujahtaa turvaan. Bille kuulee, kuinka hänen isänsä ja heidän riikalaisen kotitalonsa yläkerran naapuri ottavat raivokkaasti yhteen. Naapuri on liittynyt punakaartiin, isä ei.

Vain vuoden kuluttua komento muuttuu jälleen. Saksalaiset ajavat puna-armeijan pois ja pystyttävät oman hallintonsa. Nyt katoavat ympäristöstä kaikki ’punaisiksi’ luokitellut. Tällä kertaa Billen isäkin valitsee puolensa ja pukee päälleen saksalaisen asepuvun. Seuraa taas teloituksia ja vankileirejä. Karmeimman kohtalon saavat Latvian juutalaiset, jotka tuhotaan lähes kokonaan. Bille katselee kauhuissaan vanhaa, luurangoksi laihtunutta miestä, jonka on pakko kulkea ojassa, keltaisesta kankaasta harsittu tähti risaisessa takissaan.

Billen perheen elämä ei muutu paremmaksi, vaikka hänestä vähän yllättäen tuleekin isosisko. Pikkuveli Jekaupins saa sentään ristiäiset, johon tykötarpeet kootaan lainaamalla kaikilta naapureilta ja sukulaisilta. Isä heiluu ristiäisissäkin humalaisena eikä Bille näe häntä enää koskaan. Mitä tapahtui? Pettivätkö isän hermot – heittikö hän todella kananmunia saksalaisten päälle vai onko hänet vain lähetetty rintamalle?

Äidin, pikkuveljen ja Billen on pakko lähteä maalle sukulaisten luokse saadakseen edes jotain syödäkseen. Sinnekin tulevat lopulta pommitukset ja sodan kauhut. Hyvin nuoren näköiset saksalaissotilaat hokevat Billen kuullen : Alles kaputt, Hitler kaputt. Eikä mene montaa päivää, kun hataraan maalaismökkiin rynnistävät taas neuvostosotilaat. Repivät auki lipaston laatikot, ottavat mitä vähistä tavaroista irti saavat, viimeinen nappaa vielä seinältä kellon kainaloonsa.

 

Nuoruus on aivan ylimainostettu asia

’Billes skaista jauniba’ -kirja ilmestyi latviaksi 1999, suomeksi ’Bille ja nuoruus’ saatiin 2021.

Heti kun sodan taistelut ovat siirtyneet kauemmas Riiasta, ilmoittaa Billen sukulaistäti, ettei heidän pienessä talossaan tarvita ylimääräisiä syöjiä, vaan pääkaupungin sukulaisten on syytä kalppia kotiinsa takaisin.

Riika on monilta osin raunioina ja korjaustyöt kaupungissa sujuvat sangen hitaasti. Billen kotitalo on ihme kyllä pystyssä ja siellä voi asua, vaikkakin kurjasti. Polttopuita ei juurikaan ole, eikä ruokaa. Perheen huoltaminen jää teini-ikäisen Billen harteille, sillä äiti on jotenkin toistaitoinen, ’kykenemätön työhön kodin ulkopuolella’, kuten se määritellään, ja pikkuveli on vain muutaman vuoden ikäinen.

Bille koettaa käydä koulua ja samalla kuumeisesti haalia jostain perheelle syötävää. Täytyy aina välillä lähteä kerjuumatkalle maaseudulle. Täytyy toisinaan koettaa kaupitella jotain käsitöitä tai kukkia tai koettaa vaihtaa jotakin johonkin, jolla voisi hankkia ruokaa. Koulun terveystarkastuksessa todetaan, että Bille on aliravittu ja hänet tarvitsisi lähettää sanatorioon. Toisaalta, toteaa terveydenhoitaja, sanatorioon tarvitsisi lähettää koko luokka ja paikkoja olisi tarjolla ainoastaan kolmelle.

Lopulta Bille pääsee latomoharjoittelijaksi kirjapainoon ja yrittää jatkaa koulunkäyntiään iltakoulussa. Se ei kauaa onnistu, sillä hän on niin uuvuksissa, että nukahtaa iltakoulun penkkiin. Opettajakin toteaa, että Bille on liian nuori ja heikko, muut iltakoululaiset ovat sentään jo aikuisia ihmisiä. Koulu saa siis jäädä, vaikka juuri sitä Bille olisi eniten halunnut.

Bille yrittää myös elää ’normaalia nuoruutta’ vaikka se ei helpolla luonnistukaan. Kokemukset tansseista ja ensimmäisistä poikaystävistä tuovat pientä humoristista pilkettä muutoin kovin ankeaan kerrontaan.

Kirjan loppuosa on onneksi optimistisempi. Siitä alkoi hiukan tulla mieleen neuvostokirjallisuuden ’kuinka teräs karaistui’ – prototyyppi . Bille nimittäin alkaakin pitää työstään kirjapainossa, vaikka ensin joutui sinne nälän pakosta ja vastoin tahtoaan. Loppuhuipennukseksi hän oppii, että on olemassa kirjatyöntekijöiden ammattikoulu – paikka, jossa saa ruokaa, työvaatteet, pienen stipendin ja vielä opetetaan ammattikin. Se on uuden järjestelmän taivas, joka antaa Billelle toivon ja tulevaisuuden.

 

Kirjasarja jätti vähän sekavan surullisen tunteen. Ei ollut helppoa Billellä ja hänen sukupolvellaan Latviassa – vaikka eipä kai muuallakaan noina aikoina. Kunpa nuorten sukupolvien ei tarvitsisi kokea taas jotain samansuuntaista järjettömyyttä.

***